10. Løvstakken

Mikään ei ole palkitsevampaa kuin kiivetä lihakset maitohapoilla ylös vuorenrinnettä, ihan vain todetakseen ettei ylhäältä näe sankan sumun läpi mitään. Vielä kun matkalla on liukastellut märillä kallioilla polvet mustelmilla, kuluttanut ulkohousujen takapuoleen reiän yllättävässä pyllymäessä ja astunut vesilätäkköön kastellen reissun ainoat kengät. Ja kaiken tämän jälkeen mietin vaan, että milloin sitä pääsee taas seuraavalle vuorelle! Kaikenlaiseen hulluuteen sitä itseään viekin. 

Matka Løvstakkenille kulki mukavasti ensin pururataa, sitten metsäpolkua, sitten kalliopolkua ja lopulta kivikkoa pitkin. Pilvet kiipesivät suunnilleen samaa tahtia meidän kanssa, luoden välillä satumaiset maisemat alas kaupunkiin, välillä peittäen kaiken alleen. 

Eväspaikka löytyi ylhäältä jylhän kallion päältä, jossa ruokatermokseen tehty sekoitus makaronia, tomaattikastiketta, pakastevihanneksia ja leikkelettä maistui yllättävän hyvältä. Retkellä onni on, että kaikki maistuu paremmalta ulkoilmassa. Mitään kovin kulinaristista kun ei reissussa keitellä kasaan, vaan kaikki on enemmän tai vähemmän yksinkertaista pöperöä, usein vielä sama ruoka toistuu reissun aikana noin miljoona kertaa samana päivänä.

 

Sumuinen aamupäivä vuorella ja alas laskeutuessa yllättänyt sade kastelivat toden teolla kaiken mitä meillä mukana oli, ihan alusvaatteita myöten. Mutta mikäs kruunaisi retkifiiliksen paremmin kuin se, että hiustenkuivaajalla kuivaat koko illan hostellihuoneessa vaelluskenkiä! Äiti: ei, minulla ei ollut vaihtokenkiä tietenkään mukana, kukas nyt olisi sellaiset tarvinnut...

Heini